Aarrejahti

Sukellus Speksin historiaan

Enkelinsiivet

Julianin kitarasoolo

Aarrearkun neljäs & helmikuun aarrejahdin päättävä aarre, enkelinsiivet, kohoavat speksissä, Dance Macabre, ilmaan. Dance Macabre oli 2014 vuoden speksi, jossa käytiin enkelien ja demonien välistä taistelua. Ajassaan edistyksellinen Julian pukeutui naisten vaatteisiin ja räjäytti esityksissä pankin energisyydellään. Mekaanikko Jari Vepsäläinen päätti tehdä korkeakouluopinnoissaan jotain konkreettista. Mekatroniikan kurssilla toteutui 200 tuntinen nousevat siivet -projekti, joka jätti ikimuistoisen pilkkeen speksihistoriaan ja sai vanhemmankin yliopistolehtorin tulemaan speksikatsomoon. 

Ajatus siivistä syntyi läpiluvussa. Ohjaaja Tapio Kankaanpäällä oli fiilis, että ensimmäisen puoliajan loppuun voisi sopia siivet. Tapiolla ei ollut toteutuksesta varmaa ideaa, ja ilmoille heitettiin mm. siipien heijastaminen valoilla lavan taustalle. Jari innostui ohjaajan ajatuksesta ja päätti tosissaan tarttua projektiin. “En ollut oikeastaan koskaan rakennellut mitään, mutta olin nähnyt tällaisten juttujen toimivan Euroviisuissa.” Tarina kehkeytyi sillä tavalla, että 1. puoliaika päättyi speksihistorian eeppisimpään kohtaukseen, jossa päähenkilö soittaa kitarasoolon välkkyvät enkelinsiivet selässään.

Ensi-ilta | Aleksanteri | Kuva: Aleksi Rinta-Kauppila

Legomallinnusta ja kauko-ohjausta

Siipiprojekti lähti liikkeelle legoista. Jari testaili ja keksi mekanismin, jolla siivet nousisivat ilmaan. Jari rakensi legomallin pohjalta lopulliset enkelinsiivet. Siivet rakennettiin helposti puettavaksi “repuksi”, jonka olkaimet matchasivat Julianin pinkkiin paitaan. Siipien piti olla huomaamattomat Julianin tullessa lavalle, jotta yllätysmomentti säilyisi. Huomaamattomien olkahihnojen lisäksi siivet eivät saaneet näkyä ennen h-hetkeä. Siivet saatiin aukeamaan saksi- ja ruuvi ja mutteri -mekanismeilla; Moottorit nostivat siipien kiinnityskohtaa selässä samalla avaten laskostuneet siivet näyttävästi sivuille. Auenneet siivet olivat näyttävät – siipiväli oli neljä metriä ja valot vilkkuivat.

Jartsa ei tehnyt mitään laskuja siipien moottoreita varten, vaan kokeili, mikä toimii. Ensin Jartsa testasi siipien avaamista yhdellä 12 V moottorilla ja 36 V jännitteellä, mutta se ei vielä riittänyt. Hän lisäsi toisen moottorin rakennelmaan, ja siivet nousivat. “Ei haitannut, että moottoreita ylikuormitettiin, sillä niitä tarvittiin vain noin 10 sekuntia.” Odottamattomiin tilanteisiin piti kuitenkin varautua – siipirepussa oli klipsit siltä varalta, että moottorit syttyisivät tuleen ja siivet pitäisi saada nopeasti pois selästä. Klipseille ei onneksi ollut tarvetta.

Tästä kaikki alkoi | Kuva: Jari Vepsäläinen

Koska Julianin näyttelijän Eeron piti pitää siipiä selässä ja samalla soittaa kitarasoolo, eivät enkelinsiivet saaneet olla painavat. Jartsa teki siipien tukirangan alumiinista ja käytti höyhenten rustoissa alumiiniputkia. Höyheniin idea tuli puvustukselta: puvustustiimiltä oli jäänyt kuplamuovia yli, ja käytännössä painottomana se sopi hyvin höyheniksi. Jarin fiilis oli nyt helmikuussa, että selkäreppuosa painoi reilut kolme kiloa ja massaa per siipi oli kaksi kiloa. Koko setin paino oli alle kymmen kiloa, todennäköisesti jotain viiden ja kahdeksan kilon väliltä.

Ensimmäisen puoliajan viimeisessä biisissä Julian nousi lavan keskellä olevalle pöydälle. Siivet avautuivat ja niihin kiinnitetyt valot alkoivat vilkkua biisin rytmissä. Koko siivissä oli 500-1000 lediä ledistrippeinä, joista Jari veti piuhat kontrollerille. Siipien avautumista ja valoja säädeltiin kauko-ohjaimella. Näin siivet saatiin avautumaan ja ledit vilkkumaan juuri oikeaan aikaan.

Oona kokeilee siipiä | Kuva: Jari Vepsäläinen

Johannes Lehto – Näyttämömestari

Käyttäjäkokemus kontrollerilta

“Oli hauska nähdä siipien mekaniikan rakennusta läheltä ja olla nappulan takana kriittisellä hetkellä.”  

“Showssa kaksi tai kolme kaveria varmistivat, etteivät johto ja nousevat siivet mene solmuun.”

“Kerran kävi tenkkapoo, kun puolivälissä speksikappaletta alkoi valoshow, tai olisi pitänyt alkaa. Nopeasti otin pariston pois ja valoshowhun tuli 10s viive. Selvittiin siis!”

Jari ja siivet | Aleksanteri Vi | Antti S

Aarteenmetsästäjät: Sofia Tynkkynen & Eelis Ylönen | 28.2.2021

Yksisarvinen

Gloria III

Aarrearkun kolmas aarre, yksisarvinen, löytyy vuoden 2008 speksistä Kaarina Maununtytär. Speksi kertoi historiallisiin tapahtumiin perustuvan tarinan aatelittomasta Kaarina Maununtyttärestä, johon Ruotsin kuningas Erik rakastuu. Tarinan edetessä Erik tulee hulluksi ja veli Juhana syrjäyttää hänet valtaistuimelta. Hulluksi tullessaan Erik alkaa nähdä yksisarvisia ja muun muassa selittää viivästymistään sillä, että oli maalaamassa yksisarvisten kanssa. “Yksisarvinen kuvaa sitä, miten Erik menettää järkensä”, kertoo Kaarinan lavastuspomo ja näyttelijä Kirsti “Torsti” Larja.

Järjen yksisarvinen

Ohjaaja Tuukka Tiihonen halusi Kaarinaan esittävän lavastuksen. Lavastuspomoilla Torstilla ja Julius Kekonilla oli paljon tekemistä – tästä speksistä ovat peräisin myös Rappion täyspuiset penkit. Koska kuningas Erik oli hevosmiehiä, yksisarvinen tehtiin hevospatsaaksi samalla symboloimaan Erikin järkeä. Materiaalina käytettiin kuitulevyä. Yksisarvinen asetettiin jalustalle jossa oli pyörät, jotta sitä oli helppo liikutella lavalla. Sarvipäinen hevonen haluttiin myös maalata ja tähän kysyttiin kaverilta apua. Torsti tiesi Mikko Sinervon harrastavan esittävää maalausta ja häntä pyydettiin auttamaan. Yksisarvisen toinen puoli onkin kokonaan Mikon taidokasta ja yksityiskohtaista maalausjälkeä.

Hulluuden pahasarvinen

Tuuli maalaa pahasarvista 

Vaasan kiertueen näytös oli Palosaaren Järjestötalolla, missä myös yövyttiin. Tuuli Klemetti näytteli Kaarinassa ensimmäisenä speksivuonnaan ja muistelee, että näytöspäivän aamuna näyttelijöillä oli paljon vapaa-aikaa. “Jostain syystä mukana oli turkooseja maaleja, ja keksittiin, että kun Erik lopullisesti sekoaa, biisin taustalla voisi mennä turkoosi, punasilmäinen yksisarvinen”, Tuuli kertoo.

Ohjaaja Tuukka oli hyvin tarkka autenttisuudesta. Esimerkiksi omstarttien piti sopia 1560-luvun ajan henkeen. Ei siis ollut aivan selvää, menisikö pahasarvisen tuominen lavalle ohjaajalta läpi. Tuukka kuitenkin piti ideasta, ja pahasarviselle saatiin siunaus. Tuuli maalasi pahasarvisen yksisarvisen toiselle puolelle, ja se laukkasi lavan halki strobovaloissa, kun viimeisetkin Erikin järjen rippeet haihtuivat.

Gloria III

Näytösten jälkeen

Kaarinan näytösten jälkeen Tuuli halusi ottaa yksisarvisen kotiinsa. “Koska olin maalannut toisen puolen ja Kaarina oli ensimmäinen speksivuoteni, se oli kiva saada muistoksi.” Yksisarvinen on siitä harvinainen lavaste, että se soveltuu ilman jalustaa täysin 2D:nä ja esittävänä helposti kotiin – ja on lisäksi Tuulin mielestä yksi speksihistorian kauneimmista yksityiskohdista.

Paraatipaikalla | Kuva: Tuuli Klemetti

Nyt yksisarvinen on jo 13-vuotias. Ensimmäiset vuodet sarvipää vietti sängynpäätynä, jolloin Tuuli hankki siihen ledivalot, ja se toimi yövalona. Opiskelijakämpissä yksisarvinen on Tuulin mukaan tuonut näyttävyyttä ja lämpöä asuntoon, kun seinille ei ole viitsinyt laittaa tauluja. Sittemmin yksisarvinen on päässyt niin edellisessä kuin nykyisessäkin asunnossa paraatipaikalle olohuoneeseen. “Yksisarvinen herättää puheenaihetta ja ihastusta eikä jää koskaan kommentoimatta kyläilijöiltä.”

Mikon maalaama puoli yksisarvisesta on tavallisesti esillä, mutta uhkaava pahasarvinenkin näyttäytyy aika ajoin. “Pahasarvinen tekee yön pikkutunneilla comebackin”, Tuuli paljastaa. “Se tulee aina esiin bileissä jossain vaiheessa yötä.”

Speksihenkeä parhaimmillaan

Torstin mukaan yksisarvinen ja koko sen syntyprosessi kuvaa speksiä hyvin. Kun tuli ilmi, että yksisarvinen tarvittiin, pyydettiin taitavaa kaveria apuun maalaamisessa, ja upean työn jatkumona Vaasan kiertueella syntyi jotain aivan uutta ja uniikkia. “Yhteistyö, uskallus ottaa riskejä ja yllättävienkin ideoiden loppuun asti vieminen” – näin Torsti kiteyttää speksihengen.

Pahasarvinen väijyy lipaston takana | Kuva: Tuuli Klemetti

Aarteenmetsästäjä: Sofia Tynkkynen | 21.2.2021

Velosipedi 1850

Penny farthing -pyörätyyppi

Speksissä:  Atlantis 1860 (2016)

Velosipedin tekijät
Tuomas Valtonen
Pekka Lammi


Vain ultimaattinen toisiaan täydentävä kaksikko saattoi saada tämän pyörän pyörät pyörimään. 

Pekka Lammi on pitkänmatkan pyöräilystä innostunut sekä muutaman pyörän nikkaroinut pyöräharrastelija.
Tuomas Valtonen – rekvisiittöri innostui ideoimaan ja toteuttamaan projektia – ehkä speksihistorian työläintä projektia.

Penny Farthing -mallisessa pyörässä 
ei ole ketjuja, vaan polkimet ovat kiinni pyörän keskiössä. 
Projektin suurin haaste oli saada polkimet ja keskiö toimimaan.


Atlantiksen Madame Blavatsky oli ajassaan edistyksellinen, housuihin pukeutuva nainen. Hän ei kulkenut miten tahansa, tai päästänyt suustaan mitä tahansa hävyyttömyyksiä, vaikka olikin merirosvo. Hän kulki pyörällä – tai niin ainakin Atlantis-vuoden ohjaaja Haikosen Aki yhdessä Tuomas Valtosen kanssa päätti.

Polkupyöriä ei tuohon aikaan, 1860-luvulla, ollut monia. Kysymys kuuluikin, millainen pyörän kuuluisi olla ja miten sen voisi tehdä?

Kun Pekka & Tuomas laittoivat viisaat tai vähän humaltuneet päät yhteen, he saivat idean tehdä pyörän puusta. Puusta. Niin. Puusta. Mieleen tupsahti pojille myös 1850-luvun polkupyörä. He myönsivät toisillensa: “Joo. Se olisi samperin hyvä!”

“Ajatus oli liimata normaalin pyörärakenteen ominaisuudet puupyörään.”

Puuhatunnit & Puuhabunkkeri

Jostain pienestä kehkeytyi jotain hyvin suurta.

Tuomas Valtosella oli taannoin harvinainen “unlimited access” DeFan puupajalle. Se tarkoitti luottamussopimusta DeFan jätkien kanssa, joka mahdollisti DeFalle kulkemisen sekä sen käytön milloin tahansa. Jo suunnitteluvaiheessa huomattiin, että työtä tulisi olemaan paljon.  Defan puu/rautapaja sai nimekseen puuhabunkkeri tuohon aikaan, eikä ihme, sillä tuo puuhastelun määrä oli tekijöiden mukaan kaksi (2) hunttia tunteja per lärvi. Työmäärä sisälsi kahden (2) viikon arkipäivät kokonaan puuhabunkkerista käsin operoituna. Nälkä kasvaa syödessä, vai mitä Valtonen.

Isä & Poika

Tarinaan liittyy uskomaton jutustelutuokio Valtosen junior ja Valtonen senior välillä. Isä – lujuuslaskelmien mestari – arvioi poikansa ideoimana pyörän osien lujuuksia. Isä toi projektiin realistisuutta ja hän oli lopuksi oikeassa vielä siitä, mikä osa pyörästä rikkoutuisi ensimmäisenä, kertoo Valtonen.

Poika pyöränsä kanssa.

Haaste ratkeaa

Yksipyöräisen haaliminen ja löytäminen olivat projektin kannalta merkityksellisimmät vaiheet, sillä ne mahdollistivat pyörän jatkokehittämisen. Seuraavaksi pojat lähtivätkin kauppaan, tarkemmin rautakauppaan vuoden 2016 sponsoroinnin turvin ja hakivat materiaaleja pyörän valmistamiseen. Pyörä sai sitten myös mallitarkennuksen. Siitä tuli Aerospoke.

Urhoollinen ratsu taipui isän ennustamasta pisteestä

FUN FACTS:
  1. Pisin isopyörällä ajettu matka oli niemestä Startupp-Saunalle. 
  2. Pyörästä povattiin “wappumakelia”, mutta lujuusongelmat tekivät lopulta pyöränrungosta käärmeen.
  3. Runko tehtiin Arabianrannan Taideteollisen eli tuolloisen ARTS:in tiloissa.
  4. Takapyörä on kahdeksankulmio
  5. Pyörä nähtiin lavalla 6-12s per näytös.

Aleksanteri III| Kuva Toni Mäkelä

Aarteenetsijä: Eelis Ylönen | 14.2.2021

Pormestarin takki

Aarrejahdissa I | Kuva: Sofia Tynkkynen

Speksiläiset antavat vuodesta toiseen sielunsa ja sydämensä herättääkseen eloon toinen toistaan upeampia tarinoita. Uskomattomia pukuja, loistavia biisejä, kekseliäitä lavasteita ja niin paljon muuta on vuosien aikana talletettu varastoihin ja gallerioihin muistoiksi vanhoista produktioista. Viime vuoden speksifuksina tiedän menneistä produktoista kuitenkin vain sen, mitä olen muilta speksiläisiltä kuullut, ja suuri osa aiempien vuosien loistosta on minulta vielä täysin pimennossa. Näitä joillekin kokonaan tuntemattomia ja osalle jo ehkä unohduksiin painuneita helmiä on Speksin pitkän historian varrella ehtinyt syntyä yksi jos toinenkin. Tämän juttusarjan tavoitteena on raottaa aarrearkun kantta ja nostaa rikkaudet esiin. 

Ensimmäinen aarre ei ole ehtinyt lojua arkussa vielä pitkään. Pormestarin takki tehtiin Teekkarispeksin juhlavuoden 2019 produktioon Keinolla Millä Hyvänsä, joka sijoittuu 1920-luvun New Orleansiin. En itse nähnyt KMH:ta teatterissa, vaan katsoin sen tallenteelta helmikuussa. Speksin alussa pormestari kävelee lavalle raidallinen housupuku päällään ja julistaa rakastavansa Amerikkaa.

“siihen piti saada raidat”

Aarrejahdissa II | Kuva: Sofia Tynkkynen

Takin värit ovat viittaus Yhdysvaltojen lippuun, kertoo KMH:n puvustaja Pinja Heikkinen. Pinja kuvailee pormestaria stereotyyppiseksi jenkiksi. “Puvulla haluttiin tuoda hahmon luonnetta esiin.” Idean takista sai KMH:n puvustuspomo Elisa Auvinen. Pinja kertoo, että Elisalla oli hyvin tarkka visio takista: siihen piti saada raidat. Koska Pinja osasi maalata, lähdettiin etsimään valkoista takkia johon raidat tehtäisiin itse. 

Sopiva takki löytyi helposti nettikirppikseltä sopuhintaan, eikä sen saapumista tarvinnut odotella. Raidat takkiin tehtiin kangasväreillä. Maalarinteippiä käytettiin maalattavien alueiden rajaamiseen ja raidat saatiin maalaamalla teippien välistä. Esitysten päätyttyä KMH:n puvuista piti valita kaksi museoitavaksi, ja juuri pormestarin takki oli puvustuksen ensimmäinen valinta Polyteekkarimuseoon. 

“surullinen klovni”

Aleksanteri I | Kuva: Lauri Viljavuori

Heikki Moilanen näytteli pormestaria Keinolla Millä Hyvänsä -speksissä. “Tiesin, että minulle tulee takki, mutta yllätyin, miten överin hilpeä siitä tuli”, Heikki kuvailee ensihetkeä valmiin takkinsa kanssa. Asu korosti Heikin mukaan pormestarin patrioottisuutta, mutta toi myös kontrastia esiintymiseen – välillä alakuloinen pormestari oli takissaan kuin surullinen klovni. Takki ja koko asu maskeineen loi kuoren, jonka alle oli helppo alkaa rakentaa. Ulkokuori auttoi Heikin mukaan myös esiintymisessä. “Esiintyminen jännittää aina. Jännitystä kuitenkin helpotti muun muassa se, että ensimmäinen askel lavalle parrasvaloihin oli kantaa puvustuksen ja maskin huikea työ yleisön eteen.”

Aarteenmetsästäjä: Sofia Tynkkynen | 7.2.2021